Nyt minulla on takanani 7 viikon harjoittelu Ylöjärven neuvolassa. Tein yhdistettyä lasten- ja äitiysneuvolaa.
Fiilikseni ovat todella helpottuneet. On todella vaikea kuvata sanoin, sillä opintojeni alussa ajattelin että neuvolatyö voisi olla mielenkiintoista, mutta matkan varrella huomasin että muut osa-alueet ovat olleet paljon mieluisempia.
Harjottelupaikassa ei ollut mitään vikaa. Ohjaaja oli ihana, sekä työyhteisö hyvä. Koin että kehityin päivä päivältä ja osasin homman riittävän hyvin tähän vaiheeseen opiskeluita. Kuitenkaan en missään vaiheessa kokenut innostusta mennessäni harjoittelupaikalle. Mietin vain, milloin harjoittelu olisi ohi. Nämä tuntemukset tuntuivat oudoilta, sillä olin tähän mennessä viihtynyt kaikissa harjoittelupaikassa, ensimmäistä harjoittelua lukuunottamatta. Koin, että minun olisi pitänyt nauttia harjoittelusta, mutta en saanut sitä tunnetta kaivettua esiin.
Tajusin, että on ihan ok ettei kaikki osa-alueet tunnu omalta. Ymmärsin myös sen, kuinka hyvin oikeasti viihdyin kotihoidossa, sekä sen, kuinka nautin nykyisestä työstäni lastensuojelun erityisyksikössä. Tällä harjoittelulla oli siis tarkoituksensa. Ilmeisesti tämän harjoittelun tarkoitus oli avata silmäni sille, kuinka paljon pidin kotihoidossa olemisesta, sekä kuinka onnekas olen, kun saan olla nykyisessä työpaikassani.
Pohdittuani syitä sille, miksi neuvola ei tuntunut omalta ja miksi taas viihdyin kotihoidossa, tulin siihen tulokseen että todennäköisesti vastaus löytyy kiitollisuudesta. Neuvolassa koin, että asiakkaat tulivat paikalle "väkisin" ja työ oli aika kiittämätöntä. Kun mietin kotihoitoa, minä saatoin olla asiakkaiden päivän pelastaja ja enkeli. Kohtaamani kotihoidon asiakkaat olivat äärettömän kiitollisia ja onnellisia siitä, kun saivat apua.
Fiilikseni ovat todella helpottuneet. On todella vaikea kuvata sanoin, sillä opintojeni alussa ajattelin että neuvolatyö voisi olla mielenkiintoista, mutta matkan varrella huomasin että muut osa-alueet ovat olleet paljon mieluisempia.
Harjottelupaikassa ei ollut mitään vikaa. Ohjaaja oli ihana, sekä työyhteisö hyvä. Koin että kehityin päivä päivältä ja osasin homman riittävän hyvin tähän vaiheeseen opiskeluita. Kuitenkaan en missään vaiheessa kokenut innostusta mennessäni harjoittelupaikalle. Mietin vain, milloin harjoittelu olisi ohi. Nämä tuntemukset tuntuivat oudoilta, sillä olin tähän mennessä viihtynyt kaikissa harjoittelupaikassa, ensimmäistä harjoittelua lukuunottamatta. Koin, että minun olisi pitänyt nauttia harjoittelusta, mutta en saanut sitä tunnetta kaivettua esiin.
Tajusin, että on ihan ok ettei kaikki osa-alueet tunnu omalta. Ymmärsin myös sen, kuinka hyvin oikeasti viihdyin kotihoidossa, sekä sen, kuinka nautin nykyisestä työstäni lastensuojelun erityisyksikössä. Tällä harjoittelulla oli siis tarkoituksensa. Ilmeisesti tämän harjoittelun tarkoitus oli avata silmäni sille, kuinka paljon pidin kotihoidossa olemisesta, sekä kuinka onnekas olen, kun saan olla nykyisessä työpaikassani.
Pohdittuani syitä sille, miksi neuvola ei tuntunut omalta ja miksi taas viihdyin kotihoidossa, tulin siihen tulokseen että todennäköisesti vastaus löytyy kiitollisuudesta. Neuvolassa koin, että asiakkaat tulivat paikalle "väkisin" ja työ oli aika kiittämätöntä. Kun mietin kotihoitoa, minä saatoin olla asiakkaiden päivän pelastaja ja enkeli. Kohtaamani kotihoidon asiakkaat olivat äärettömän kiitollisia ja onnellisia siitä, kun saivat apua.
Kommentit
Lähetä kommentti